Kun sain tietää odottavani U:ta, oli tunne epäuskoinen. Olimme varautuneet yrittämään lasta vähintään vuoden. Parin kuukauden kuluttua hän kuitenkin ilmoitteli itsestään. Epäuskon ja innostuksen määrä oli suunnaton. Kävin ostamassa vielä muutaman raskaustestin, ihan varalta. Eihän tämä nyt voinut olla totta. Kun kaikki muutkin näyttivät positiivista uskalsin uskoa. Meille tulee vauva! Kuitenkin vasta ensimmäisessä neuvolassa, sydänääniä kuunnellessa, tuli haaveesta totta. Ilon kyynelet valuivat poskillani.
Joku sanoi jossakin hyvin, että nainen suunnittelee loppuelämänsä sillä hetkellä, kun saa positiivisen raskaustestin. Niin kävi minullekin. Siinä vessassa seistessäni, raskaustesti kädessä ehdin suunnitella ainakin seuraavat kymmenen vuotta. Kaikki juhlapyhät, lomamatkat, synttärit, nimet, muutkin tulevat lapset... Voi sitä stressin määrää. Onneksi palasin maanpinnalle ja tajusin huolehtia sen hetkisistä asioista, kuten miehelleni kertomisesta ja neuvolaan soitosta.
Raskaus oli kohdallani helppo. Olin töissäkin laskettuun aikaan asti. Olin varautunut kauheisiin kipuihin koko raskauden ajaksi, turvonneisiin jalkoihin, huonoon oloon ja oksenteluun ja mitä vielä! Pessimisti ei pety. ;)
Vauva-arjestakin olin ajatellut ihan hirveää. Jatkuvaa huutoa, vähintään se koliikkivauva jne. Kun todellisuus ei ollutkaan niin kauhea, joksi olin sen mielessäni maalannut, tuntui vauva-arki lähes helpolta.
Jo ennen raskautta luin kauhukertomuksia lapsiperhearjesta ja tein lastenhoito ja -ohjaustyötä monessa paikkaa. Tiedän, ettei perhe-elämä ole jatkuvasti ihanaa ja helppoa, tai vaikeaa ja kauheaa. Jokainen päivä on erilainen. Lasten kanssa toimimiseen tarvitsee piiiiiiiitkää pinnaa ja paljon huumorintajua - Sehän on itsestään selvää.
Yöt U on nukkunut tähän asti hyvin. Yöllä on syöty välillä ja jatkettu unia. Nyt puolen vuoden iässä alkoi yöhulinat. Vauva siis herää yöllä joko liikkumaan tai ihan vaan juttelemaan. Mukavaa. Muutaman kerran olen pienelle yöllä mutissut: ihanaa rakas, kun harjoittelet, mutta jatketaanko aamulla? Liikkuva vauva perhepedissä aiheuttaa vähintään harmaita hiuksia ja sydämen tykytyksiä.
Omaan sänkyyn U ei enää yhtäkkiä haluakkaan. Puuh. Ihana pitää pientä kainalossa, mutta perhepedissä nukkuminen alkaa käydä vaaralliseksi kun U saattaa pudota. Hiljaa hyvä tulee... mielummin nopeasti. Tällä hetkellä sängyn laidat on vuorattu peitoilla ja tyynyillä, ettei sieltä pääse pois.
Vaikka olin varautunut lähes kaikkeen, tuli imetys yllätyksenä. Tai sen vaikeus ja siihen kuluva aika. Minulla oli sellainen kuva, ettei imetykseen mene aikaa - vauva tissille ja pois- NOT. Ensimmäiset viikot U oli tissillä 3-4h putkeen. En päässyt mihinkään siinä välissä. Kun poika vihdoin nukahti, juoksin äkkiä vessaan tai hain nopeasti syötävää. Vaihe helpotti ja molemmat, vauva ja minä opimme imetyksen.
Missään ei kerrota, että vauvan kynnet ovat TODELLA terävät. Ja että niillä vauva kynsii sinua joka paikasta. Ja kun hampaat tulevat, pitää niitä testata kaikkeen. Mieluiten vanhempiin. :)
BTW...Äiti on kiva herättää raapimalla, puremalla ja repimällä hiuksista. ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti